Canicrossia, agilitya ja päin puuta

Nuuk on vähitellen perehtynyt vetämisen ihmeelliseen maailmaan. Toki se on ollut tuttua jo ihan normaaleilta hihnalenkeiltä, joilta tietenkin sitä tasaisesti kitketään pois, hyvänä päivänä hyvällä ja huonona päivänä sitten vähän heikommalla menestyksellä. Idea on, että valjaissa saa vetää, pannan kanssa liikuttaessa ei.

Alkuun Nuuk hämmentyi siitä, että yritinkin kannustaa sitä kulkemaan mun edellä ja vetämään, yleensä kun tilanne on ollut päinvastainen. Vähitellen kuitenkin ollaan menty eteenpäin. Parilla lyhyellä juoksulenkillä ollaan käyty, muuten reippaita kävelylenkkejä. Nuuk vetää jo kohtalaisen tasaisesti ja pidemmällä lenkillä keskittyykin jo ihan kivasti. Mm. muiden koirien ohitukset ovat helpompia kuin normaalihihnalenkeillä, sillä kun ollaan hommissa niin ollaan hommissa :)

Jos saan Okon mukaan lenkille ja tämä voi mennä edellä, on vetäminen tasaisesti taattua, mutta myös yksinään olen jo Nuukin saanut ihan kivasti edellä kulkemaan. Kotiin päin tullaan aina hyvin. Lenkit (ja erityisesti juoksulenkit) pidetään kuitenkin edelleen lyhyinä ja iloisina, tarkoitus on vain totuttaa koira vedontunteeseen. Jos sitten ensi keväänä päästäisiin kunnolla treenailemaan.

Agilityssä ollaan keinun suhteen edistytty niin, että kun keinu on tuettuna Nuuk juoksee lujaa ylös ja menee maahan nenä alustalle napakasti odottamaan lisänamia. Kuitenkin jos annan keinun liikkua vähän (vaikka vain n.10 cm alaspäin) alkaa Nuukia epäilyttää ja se alkaa hidastaa vauhtia, vaikka alustalle reippaasti tuleekin. Toistaiseksi olen päättänyt vain vahvistella tuetun keinun kanssa ylös pysähtymistä, ehkä sit jossain vaiheessa liikkuva keinu ei enää haittaa, eihän se haitannut alun perinkään.

Kaikenlaisia pieniä ohjauskuvioita ollaan tehty ja jatkuvasti tarkemmin Nuuk seuraa ohjausta, ainoa ongelma lienee se, että ajoittain ohjaus on jotain ihan muuta kuin on tarkoitus. No, ehkä mä vielä joskus opin...

Jonkinlaiseksi ongelmaksi on muodostunut meillä kentällä esteen taakse jätettäessä paikallaan pysyminen, Nuuk tahtoo varastaa, eikä se takapuoli pysy maassa. Jätän sen yleensä maahan, silloin pysyy parhaiten. Olen vaikka kuinka tehnyt sellaisia harjoituksia, että vaan jätän odottamaan, kierrän esteen ja palkkaan. Ja yksinään kentällä ollessa yleensä toimiikin, mutta yhteistreeneissä ei sitten millään. Usein toki yhteistreeneissä tehdään vähän pidempää radanpätkää, joten joudun aikalailla keskittymään siihen eli ehkä fiilis on vähän toinen kuin yksinään treenaillessa. Tiedä sitten. Mutta tän kanssa nyt painitaan.

Syysfiilistelyjä kaahottajasta heinikossa...

Ja niin, sit se ikävä juttu. Kaahottajillehan sattuu ja tapahtuu, mites muutenkaan. Nuuk juoksi päin puuta. Ei onneksi pää edellä, vaan vasen lapa edellä. Leikittiin sen kanssa lenkkipolulla ja se sinkosi vauhdilla eteenpäin pois polulta katsoen mua ja bang. Siihen se sit jäi istumaan puun viereen ja huutamaan varmaan parin minuutin ajaksi. Ajattelin, että hitto vie, taas tuli eläinlääkärireissu, Nuuk kun ei laskenut painoa vasemmalle etujalalle ollenkaan. Kun se sitten vähän rauhoittui, tutkin jalkaa ja lapaa, eikä se ainakaan kosketukseen reagoinut niin että olisi vaikuttanut sattuvan. Ontumalla mentiin vähän matkaa, mutta sitten se onneksi loppui ja Nuuk juoksi taas niin kuin mitään ei olisi ollutkaan. Eli säikähdyksellä selvittiin. Mutta että päin puuta. Meidän kaahottaja.

Pahamaineinen vaikkakin kovin kaunis lenkkipolku